Innovaatio esittävissä taiteissa – miten löytää uutta?

 

1980-luvun alussa joukko kanadalaisia sirkustaiteilijoita päätti perustaa esiintyjäryhmän ja viedä taitonsa kaduille. Les Echassier -ryhmä ei tehnyt tavallista sirkusta, vaan halusi tuoda uudenlaista näkökulmaa sirkuksen kentälle – sirkusta ilman eläimiä, sirkusta missä keskityttiin esiintyjien taitoihin. Sirkusta, joka uudella tavalla ällistyttää katsojan myös kerronnallisesti, ja joka käyttää valttikorttinaan yksittäisten kuuluisuuksien sijaan useiden ammattilaisten korkeaa taitotasoa. Vuonna 1984 ryhmän jäsen Guy Laliberte päätti, että vuosia esitystään hionut ryhmä on valmis lähtemään kiertueelle, ja Kanadan löytymisen 450-vuotispäivän nimessä saatu apuraha antoi ensipotkun ryhmän toiminnalle. Ryhmän toiminta vakiintui ja kahdessa vuosikymmenessä laajeni yksittäisestä showsta työllistämään lähes viisi tuhatta ihmistä kolmessa sadassa kaupungissa kuudella eri mantereella, tuottaen vuosittain noin miljardin dollarin liikevaihdon. Cirque du soleil, joka vielä ennen koronaviruspandemiaa oli yksi maailman suurimmista ja suosituimmista modernin sirkuksen tuottajista, oli syntynyt.

Miten uutta luodaan? Läpi taiteen historian aina on tullut joku, joka on murtanut edellisen aikakauden tyylillisen paradigman ja saavuttanut massiivisen suosion jollain, mikä uudella tavalla pysäyttää, koskettaa tai ällistyttää yleisön. Tai luonut jotain hyvin erityistä, joka ei ole löytänyt tietään valtavirtaviihteen maailmaan, mutta silti kantaa suurta arvoa pienempien piirien taidediggareiden keskuudessa. Fakta on se, että aina jossain vaiheessa vanha alkaa tuntua puuduttavalta, ja uudet kokemukset alkavat kiehtoa. Ihmistä kiinnostaa tuntematon. Juuri siksi Cirque du soleilin luomisen motto on ”Dreaming the unimaginable, creating the unexpected”. Miten tarjota näitä uskomattomia ja odottamattomia kokemuksia yleisölle? Miten löytää suuri tuntematon?

Cirque du soleilin tomintastrategiassa mainitaan 2000-luvun bisnesmaailman hittisana ”innovointi”. Tämä ei ole suoranaisesti mikään yllätys, sillä alalla kuin alalla ”innovoiminen” on trendannut maailmanlaajuisesti viimeiset vuosikymmenet. Useita kymmeniä eri määritelmiä tarkoittava sana juontuu latinan sanasta ”novus” (uusi), ja on tuhansien vuosien aikana tarkoittanut kulttuurillisen tai organisaatiollisen uudistamisen (antiikin kreikka) lisäksi myös kerettiläistä kapinointia (keskiaika), jonka vuoksi kirkko on saattanut leikata innovaattorilta vaikkapa korvan irti. Nykymerkityksensä termi löysi toisen maailmansodan jälkeen kun teknologiateollisuus otti sanan omakseen ja ”innovointi” alkoi tuottaa maailmalla hävyttömiä kassavirtoja luovien toimintastrategioiden ansiosta tekniikan markkinasektorilla. Menestyksen vuoksi innovaatiobisneksestä kasvoi lopulta oma alansa, ja tuossa sopassa vuosikymmeniä lilluttuaan ei ole yllättävää, että ala on myös ehtinyt kehittyä teknisestikin pitkälle. Tieto siitä, miten uutta luodaan tehokkaasti ja asiakaslähtöisesti, on tuliterää ja runsasta, ja siksi sitä tulisi ehdottomasti käyttää hyödyksi myös taiteen kentällä.

Taiteen kenttä on läpi elinkaarensa aina ollut paikka, jossa taiteilijat pyrkivät lähes jatkuvasti jäsentämään ja käsittämään maailmaa teoksiensa kautta, ja taiteen perusperiaatteisiin kuuluu ajatus uuden luomisesta ja tuntemattoman tavoittamisesta lähes automaattisesti jo ilmankin innovoinnin lisämäärettä. Tästä huolimatta bisnesmaailman opit erilaisista innovaatiotekniikoista voisivat helpottaa boheemien mullistusravistelijoiden elämää antamalla työkalupakkiin helppoja tapoja löytää ja analysoida sekä yleisölle että taiteilijalle itselleen tärkeitä parametreja taiteessa, jotta uusien kulmien löytäminen olisi vaivattomampaa. Eikö olisi hienoa, jos oma työskentely olisi niin sutjakkaa, että myönnetyn työskentelyapurahan ajanjaksolle mahtuisi myös pari kahvitaukoa? Että menestystä ei tarvitsisi jännittää niin kauheasti, kun tietoisuus asiakaskunnasta olisi kohotetulla tasolla?

Perinteiseen taiteiluun kuuluu luova tuska ja sokea inspiraatio, joka vie sinne, minne taiteilijan sydämen sykkivä liekki vie. Siihen ei liikoja markkina-analyysiä kuulu, eikä siksi ole ihme, että varsinkin Suomen kaltaisessa pienessä maassa karikatyyri taiteilijasta on hullu, joka elää kanelikorpuilla ja espressolla. Bisnesmaailmasta kuva taas on ällöttävän strukturoitu ja kapitalistinen. Stereotyyppien välistä kuitenkin löytyy esimerkiksi kevyt ohjattu innovointiprosessi, jossa asetetaan analyyttista painoa työn merkitykselle ja tavoitteille, ja sen prototypointia tehostetaan tietynlaisella kaavamaisuudella luovan prosessin rakenteissa. Parhaimmillaan metodit eivät hidasta, vaan vauhdittavat taiteilijan kannalta oikeaan suuntaan (eli taiteilijan itse päättämään suuntaan) lähtemistä, vauhdittaa flown saamista ja ideoiden kerryttämistä ja helpottaa hyvien ideoiden poimimista ja jalostamista. Auttaa löytämään syyn uuden luomiselle ja vapauttaa rajattomien mahdollisuuksien paineesta.

Taiteellista innovaatiota varten on varmasti löydettävissä metodeja, jotka auttavat taiteilijaa prosessissaan suuntaa antaen, mutta rajoittamatta. Stay tuned for meitsin oppari skrrskkrrrr J))))))))